Exhibition views and texts

Haaksirikko / Shipwreck 

Galleria Å, Turku 27.3 – 19.4.2015

                         

A woman is lying on the floor in a room lined with chairs. Who is this woman? Does she belong in the room where she is? I don’t know.

My exhibition features drawings and parts of a travel journal. The artworks are semi-fictitious portraits, rooms and landscapes. They are based on documentary observations of surroundings and moments where seemingly nothing happens. I draw with pencil, ink, coloured pencil and charcoal. The works are based on an art historical journey to renaissance Florence and into the late 17th century Finnish manor landscape. Among other things the trips have been about exploring my freedom of movement. But they are also a drawer’s expeditions into the history of picture making. My personal experiences and my interest in women’s history mix together. For example, what kind of a trace is there in us of the late 17th century woman for whom it wasn’t socially appropriate to walk alone in a park? Loneliness, feelings of being an outsider and sociability mix together. I draw both private and public spaces: homes, parks, cities and fields. A human being is an organic part of her living environment.
I spent July 2013 in Florence. Serious women stared back at me from the renaissance portraits on the wall of the Uffizi Gallery. One of them was a woman with a laurel wreath (Sebastiano del Piombo: Portrait of a woman, 1512). She might have been a poet, they say. I looked at the wives, daughters, lovers, nannies and sisters. Wealthy women have often been immortalised as faithful and virtuous wives. I focused on the secular images even though the religious and antique mythologies are also a part of the imagery. I also followed in the footprints of a Finnish painter, Elin Danielson-Gambogi. She lived in Italy in the beginning of the 20th century and pictured the Tuscan landscape and herself, the portrait of a female artist. In Saari Manor, where I spent the winter 2014, layers of different centuries could be found in the manor, surrounding buildings and the misty landscape. Like in Florence, the historical milieu merged with the present. Who was I in these landscapes? How about the chatelaine Eva Matilda Aminoff in the early 17th century manor, what was her life like in interiors divided into men’s and women’s-and-children’s spaces?
In my works, the present and the past mix together. In the Tuscan landscape the contemporary woman poses for the viewer in her sportswear. The symbols of wealth are travel photos, a grip on nature and a meditative concern of one’s health, both mental and physical. Does she smile any more than the renaissance women? We make commissioned portraits of ourselves. History is unknown for many but the layers of time are present in the landscape, gestures and emotional states. The woman in my work Shipwreck (2014) doesn’t know where she is, but gradually in all spaces one finds something to be fastened on and something to be withdrawn from. The dreamlike characters of Dorothea Tanning haunt this image. Leaving the renaissance, I am already on my way to exploring another interesting world, surrealism.


Nainen makaa lattialla. Tuolit reunustavat tilaa. Kuka nainen on? Kuuluuko hän huoneeseen, johon on päätynyt? En tiedä.

            Näyttelyssäni on esillä piirustuksia ja otteita matkapäiväkirjasta. Teokset ovat puolifiktiivisiä maisemia, huoneita ja henkilökuvia. Piirrän hiilellä, lyijykynällä, musteella ja puuväreillä. Havainnoin lähiympäristöäni ja hetkiä, jolloin ei näennäisesti tapahdu mitään ja tarkastelen nyky-yhteiskunnan tunnelmia menneisyyden kuvien avulla. Teokset pohjautuvat taidehistorialliseen matkaani renessanssin Firenzeen ja 1800-luvun lopun suomalaiseen kartanomaisemaan. Matkat ovat olleet tutkimusmatkoja muun muassa omaan liikkumavapauteen. Ne ovat myös piirtäjän tutkimusmatkoja kuvan tekemisen historiaan. Omakohtaiset kokemukset sekoittuvat kiinnostukseen naisten historiaan. Millainen jälki meissä on esimerkiksi 1800-luvun lopun naisesta, jolle käveleminen yksin puistossa ei ollut sosiaalisesti hyväksyttyä? Yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja sosiaalisuuden tunteet sekoittuvat. Piirrän sekä yksityistä että julkista tilaa: kotia, puistoja, kaupunkia ja peltoja. Ihminen on orgaaninen osa elinympäristöänsä.
            Vietin Firenzessä heinäkuun vuonna 2013. Vakavat naiset tuijottivat minua Uffizin renessanssimuotokuvista, kuten laakeriseppelöity nimetön, runoilijaksi arvuuteltu nainen (Sebastiano del Piombo: Portrait of a woman, 1512). Katselin vaimoja, tyttäriä, rakastajattaria, lastenhoitajia ja sisaria. Keskityin maalliseen kuvastoon, vaikka uskonnollisuus ja antiikin mytologiat ovat myös osa ajan kuvastoa. Maallinen, vauras nainen on ikuistettu kuviin uskollisena ja hyveellisenä aviovaimona. Olin Italiassa myös maassa 1900-luvun alussa asuneen suomalaisen taiteilija Elin Danielson-Gambogin jalanjäljissä, jonka teoksiin on tallentunut toscanalainen maisema ja muotokuva vuosisadan vaihteen naistaiteilijasta. Saaren kartanossa, jossa vietin aikaa talvella 2014, eri vuosisatojen kerrokset löytyivät kartanosta, piharakennuksista ja ympärillä vellovasta sumuisesta maisemasta. Kuten Firenzessäkin, historiallinen miljöö sulautui osaksi nykyhetkeä. Kuka minä olin maisemassa? Entä millaista oli ollut kartanonrouva Eva Matilda Aminoffin elämä 1800-luvulla, kun tilat jakautuivat miesten ja naisten-ja-lasten tiloihin?
            Teoksissani mennyt ja nykyisyys sekoittuvat. Nykynainen poseeraa katsojalle urheiluasussaan Toscanan maisemissa. Vaurautta symboloivat matkakuvat, kosketus luontoon ja meditatiivinen omasta ruumiin- ja mielenterveydestä huolehtiminen. Hymyileekö hän yhtään enempää kuin renessanssin naiset? Teemme itse itsestämme tilausmuotokuvia. Historia on monelle tuntematon, mutta aikakerrostumat ovat läsnä maisemassa, eleissä ja tunteissa. Haaksirikko -teoksen (2014) nainen huoneessa ei tiedä, missä on, mutta vähitellen kaikista tiloista löytyy jotain, johon kiinnittyä ja jotain, josta on irtaannuttava. Dorothea Tanningin unenomaiset hahmot kummittelevat piirustuksen taustalla. Renessanssin kuvastosta olenkin hyppäämässä toiseen maailmaan, surrealismiin.


Pistokkaita

Sorbus-galleria, Helsinki 18.12.2013 – 5.1.2014
Lisää kuvia /more photos here









Kaupunki kietoo minut ja meidät syliinsä vieraana, mutta itsestämme erottamattomana. Ovesta ulos astuminen, mukaan kurkottaminen tuottaa samanaikaisesti kohtaamattomuutta, mykkyyttä ja yksinäisyyttä. Silti kaupunki, jota piirrän, on kaunis. Ja lempeäkin.

Teokseni ovat puolifiktiivisiä henkilökuvia, huoneita ja maisemia. Piirrän hiilellä, lyijykynällä ja puuväreillä. Kuvat pohjautuvat havaintoihin lähelläni olevasta ympäristöstä, hetkistä, jolloin ei näennäisesti tapahdu mitään. Omakohtaiset kokemukset sekoittuvat kiinnostukseen naisten historiaan. Tunteiden (historiallinen) sukupuolisidonnaisuus on yksi työskentelyä ohjaava näkökulma. Millainen jälki meissä on esimerkiksi 1800-luvun lopun naisesta, jolle käveleminen yksin puistossa ei ollut sosiaalisesti hyväksyttyä? Keskiössä on kuitenkin nykyhetken ihminen. Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden ja sosiaalisuuden välinen ristiriita on toistuvasti eteen tuleva leikkauspiste.

Havainnoinnin kohteena on kodin ulkopuolinen tila – kaupunki – joka voi myös olla yksityiseen elinpiiriin kuuluva oma tila. Aiemmin olen piirtänyt koteja perinteisenä naisen ”omana” tilana. Kuvien henkilöt ovat nyt aikuisuuden ja lapsuuden rajamailla tai kantavat mukanaan muistoa aikuiseksi kasvamisesta. Laajentunut liikkumatila aiheuttaa sekä suuren vapaudentunteen että muokkaa käsitystä siitä, kuinka monia arvomaailmoja ja normeja julkinenkin tila sisältää. Joudumme väistämättä rakennetun ympäristön sisältämien arvolatausten keskelle, mutta se on myös yhteisö, jota toiminnallamme aktiivisesti muokkaamme. Ihminen on orgaaninen osa elinympäristöänsä.

Pistokas on alkuperäisestä elämänlähteestään irrotettu kasvin osa, joka opettelee hengittämään itsellisesti. Selviytyäkseen, kasvattaakseen omat juuret, se vaatii tukea ja hoivaa, tarpeeksi vettä ja valoa. Kasvaakseen ihmisenkin on juurruttava, opittava aina uudelleen hengittämään. On löydettävä tapa kommunikoida muiden kanssa, kiinnittyä ympäröivään, mutta siedettävä myös yksinäisyyden tunteita.


Pistokkaita

Galleria Mältinranta, Tampere 5.10 – 22.10.2013






Drawing in the Flesh

Vantaan taidemuseo  Vantaa Art Museum  13.2 - 7.9.2013






MoA'12 Masters of Aalto

Jätkäsaari, Helsinki  9.5 - 3.6.2012



Unioninakselin katugalleria  Art on the Union Line

Helsinki 6.6.2012 - 31.12.2015

Suomalaista nykykuvataidetta sähkönjakokaapeissa Unioniakselin varrella Unioninkadulla ja Siltasaarenkadulla.
Modern Finnish art showcased on transformer boxes along the Union Axis from Unioninkatu to Siltasaarenkatu.  




Syntymäpäiväkakku ja joululiina Birthday Cake and a Tablecloth

Galleria Augusta, Helsinki 29.9 – 30.10.2011















Näyttely koostuu piirustuksista, joissa tarkastelun kohteena on koti pyrkimyksenä kohti odotusten mukaista elämää – ja naiset näiden seinien sisällä. Työskentelen dokumentaarisesti sekä piirtäen että kirjoittaen. Seuraan itseäni, perheenjäseniäni ja ystäviäni. Koska piirrän, tuloksena syntyy anonyymejä henkilökuvia, joissa on palasia monista tiloista, henkilöistä ja sukupolvista.  


Koti voi toimia sekä suojana että eristäytymisen tilana. Se on perinteisesti myös ollut naisten tila, jota on rakennettu kertomaan muille hyvästä elämästä: sekä saavutetusta elintasosta että emotionaalisesti turvallisesta elinympäristöstä. Sillä on siis (ollut) yksityisen, muiden näkymättömissä olevan luonteensa lisäksi julkinen tehtävä niin sanotusti onnellisen elämän näyttämönä. Paradoksaalisesti saavutettu turvallisuuden tunne voi myös luoda puhumattomuuden tilan, huoneen, josta ei pääse pois. 

Olen aina ollut viehättynyt 1800-luvun lopun impressionistisista maalauksista ja piirustuksista, mikä vaikuttaa kuvantekemiseeni. Ilmaisun lisäksi aihepiirit ovat muotoutuneet yhdeksi teosten johtolangaksi. Huomioni on kiinnittynyt naistaiteilijoiden kuvaamiin porvarillisiin koti-interiööreihin. Toisin kuin nyt, tuolloin suurimmalle osalle naisista ainoa mahdollinen elinympäristö oli suljettu kodin piiri. Mahdollisuus käyttää valtaa oman elämänsä suhteen rajoittui mahdollisesti kukkaruukun siirtelyyn huoneesta toiseen. Koti sisälsi siis väistämättä paljon ristiriitaisia tunnetiloja. 

1800-luvun lopusta on pitkä matka tähän hetkeen, ja naisten valta vaikuttaa omaan elämäänsä on muuttunut. Koti toimii kuitenkin nyky-yhteiskunnassakin paikkana, johon sijoittuvat samanaikaisesti eri sukupolvien arvomaailmat, odotukset ja pettymykset. Olenkin kiinnostunut erityisesti siitä, miten sukupuoli voi yhä määrittää ja olla sidoksissa kotiin liittyviin merkityksiin ja tunnetiloihin. Voiko koti yhä olla paikka, jonka toivomme vakuuttavan meille, että olemme turvassa?

Näyttely on osa taiteen maisterin tutkinnon lopputyötä Aalto-yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa. 


The exhibition consists of drawings that observe the home as an attempt to reach a life that you are expected to live. The drawings are also portraits of women living inside these walls. I work in a documentary way by writing and drawing. I observe myself, my family members and my friends. Because I draw the results are anonymous portraits consisting of many spaces, characters, and generations.

A home can be a shelter as well as a place of isolation. It has traditionally also been a space of feminine power that women have built up in order to tell their community about a life well spent: about certain living standards and an emotionally safe living environment. Thus, a home has also (had) its public nature as a stage for the so called good life. As a paradox, the feeling of being safe can also produce a state of silence, a room where you can not get out of. Our welfare state also produces states of loneliness, and linked to this for example eating disorders. 

I have always been attracted by the late 19th century impressionist paintings and drawings which has an impact on my visual work. But, also some of these paintings form a thematic background for my work.My attention has been drawn to the bourgeois private, domestic  interiors depicted by women artists. Otherwise than now, home was then the only possible living environment for most of the women. The possibility to have the feeling of power on your own life was possibly restricted to for example decorating the house. So, obviously the home was a place for many contradictory emotions. 

It is a long way from the 19th century to this moment and the relation between women and their possibilities to work their way out in the society has changed. However, also in the modern society, home still remains as a place where values, hopes and disappointments of different generations meet. I am especially interested in the effect of gender on these emotions and meanings related to home. Do we still hope home to be the place that convinces us that we are safe? 

The exhibition is a part of the MA diploma work for Aalto University, School of Art and Design.


Tyttäriä ja tyttärentyttäriä   Daughters and Granddaughters

Galleria Kajava, Vallilan kirjasto / Vallila Library Helsinki  3.5 - 30.5.2011



exhibition view, Vallila Library 2011


exhibition view, Vallila Library 2011




Turvallinen elämä Safe Life

Galleria Alkovi Helsinki 2.3 - 27.3.2011

exhibition view, Gallery Alkovi, Helsinki 2011


Ympärilläni on seiniä. Ikkunoista ei vedä, haen lähikaupasta ruokaa, tilillä on rahaa. Verhot on ripustettu. Olen rakentanut kodin, odottelen onnea.

Näyttely koostuu piirustuksista, joissa tarkastelun kohteena on koti pyrkimyksenä kohti odotusten mukaista elämää – ja naiset näiden seinien sisällä. Työskentelen dokumentaarisesti sekä piirtäen että kirjoittaen. Seuraan itseäni, perheenjäseniäni ja ystäviäni. Koska piirrän, tuloksena syntyy anonyymejä henkilökuvia, joissa on palasia monista tiloista, henkilöistä ja sukupolvista.

Koti voi toimia sekä suojana että eristäytymisen tilana. Se on perinteisesti myös ollut naisten tila, huone, jota on rakennettu kertomaan muille hyvästä elämästä: sekä saavutetusta elintasosta että emotionaalisesti turvallisesta elinympäristöstä. Sillä on siis (ollut) yksityisen, muiden näkymättömissä olevan luonteensa lisäksi julkinen tehtävä niin sanotusti onnellisen elämän näyttämönä. Paradoksaalisesti aineellisesti hyvinvoiva yhteiskuntamme tuottaa kuitenkin myös yksinäisyyden tiloja ja tähän liittyen mm. syömishäiriöitä. Näyttelytilana Galleria Alkovi mahdollistaa kodin sisätilojen kääntämisen kadulle nähtäviksi.


I am surrounded by walls. There is no draught from my windows, I buy my food from the closest supermarket, I have money on my bank account. I’ve built myself a home, now I am waiting for happiness to come.


The exhibition consists of drawings that observe the home as an attempt to reach a life that you are expected to live. The drawings are also portraits of women living inside these walls. I work in a documentary way by writing and drawing. I observe myself, my family members and my friends. Because I draw the results are anonymous portraits consisting of many spaces, characters, and generations.
A home can be a shelter as well as a place of isolation. It has traditionally also been a space of feminine power that women have built up in order to tell their community about a life well spent: about certain living standards and an emotionally safe living environment. Thus, a home has also (had) its public nature as a stage for the so called good life. As a paradox, our welfare state also produces states of loneliness, and linked to this for example eating disorders. As an exhibition space Galleria Alkovi enables turning private interiors visible to the public space of the street.


Antidote 1 

RSProjectspace, Berlin, Germany  27.11.2010 - 22.1.2011  

exhibition view (A companion, charcoal on paper , 2009) Antidote, RSProjects, Berlin


Rouva Ramstedtin ja Rouva Silfviuksen iltapäivä (Näyttelyssä Katso vielä kerran)

The Afternoon of Mrs Silfvius and Mrs Ramstedt (In the exhibition Take another look)

22.4 - 29.5.2008 Helsingin kaupunginmuseo / Helsinki City Museum 

Väliaikainen lisäys näytttelyyn Horisontissa Helsinki / A temporary addition to the exhibition Helsinki horizons in Helsinki City Museum


installation view, Helsinki City Museum 2008
installation view, Helsinki City Museum 2008

Istun alas ja virkkaan. Kiedon pukuun kertomuksia ja salaisuuksia. Kuuntelen ja kerron. Oma hiljainen maailmani, jota kukaan ei voi kieltää.
Istahdan nojatuolille. Ompelus sylistäni lentää seinään. En pysty tähän enkä pääse pois.

Kuvittelen kahden n.1850-luvulla eläneen porvarisrouvan, Gustafva Fredrika Silfviuksen ja Magdalena Christina Ramstedtin kokemia tunnetiloja. Näyttelyn muotokuvissa naiset ovat vaimoja, joiden miehistä kerrotaan ammatti ja yhteiskunnallinen asema. Rouvat olivat merkki miehen asemasta, naisen asema taas määräytyi pääsääntöisesti avioliiton ja suvun kautta. Mitä muotokuvien naiset tekivät ja ajattelivat? Entä mitä heidän piti tehdä ollakseen yhteiskunnan vaatimusten mukaisesti naisia? Haluan lisätä heidät näyttelyyn tuntevina yksilöinä, muuna kuin vaimoina ja äiteinä.

Koska kysyn, mitä naiset oikeastaan tekivät, tarkastelen tunnetiloja käsitöiden kautta, jotka ovat aina olleet naisen työtä. Olemassaolon oikeutus, pitipä siitä tai ei. Elinympäristö taas oli suljettu kodin piiri, josta muodolliset naisten muotokuvat eivät kerro. Kotia ja käsityötä naiseuden merkkinä ovat sen sijaan valottaneet monet 1800-luvun miljöömuotokuvat ja niihin liittyvät tutkimukset, kuten Tutta Palinin väitöskirja Oireileva miljöömuotokuva.
Kuvittelen siis yhden iltapäivän kahden (erilaisen) naisen näkökulmasta.



I sit down and I crochet. I wrap secrets and stories into the dress. I listen and I tell. My own silent world that no one can deny.
I sit down on the armchair. I throw the sewing at the wall. I can not do this and I can not escape.

I imagine the emotions of two bourgeois women from around 1850' s: Mrs Gustafva Fredrika Silfvius and Mrs Magdalena Christina Ramstedt. In the portraits of the exhibition the ladies are wifes of men whose profession and status in the society is told. Women are there as one sign of the husband's status. The woman's status then was primarily determined by marriage and the family. What did these two women do and think? What did they have to do to be the women the society wanted them to be? My aim is to add them to the exhibition as emotional individuals, as something else than wifes and mothers. 

Because my question is what did the women actually do, I am observing emotions through handicraft which has always been womens' work, one justification for being. The living environmet of bourgeois women was the private home. The formal portraits of the exhibition don't tell much about that but I have found more information about the home and handicraft as a sign of womanhood from the 19th century naturalist portraits. The research relating to these portraits has also been very informative, for example Tutta Palin's doctoral thesis Oireileva miljöömuotokuva.
So I imagine one afternoon of these two (different) ladies. 


Taidehistorian opiskelusta ja muista asioista 

About Studying Art History and about other things

Hyllygalleria Hyvin pieni, Rikhardinkadun kirjasto, Helsinki 10.6-25.7.2008
Rikhardinkatu Library, Helsinki


installation view, Hyllygalleria hyvin pieni, Rikhardinkatu Library Helsinki 2008
installation view, Hyllygalleria hyvin pieni, Rikhardinkatu Library Helsinki 2008